Rapautuminen on kiviaineksen hajoamista. Rapautumisen tyyli riippuu monista tekijöistä, kuten kiviaineksen kovuudesta ja ilmaston olosuhteista.
Fysikaalinen rapautuminen johtuu yleensä lämpötilasta tai sen vaihtelusta. Tällaista rapautumiseta on usein alueilla, joissa yön ja päivän lämpötilaerot ovat suuria. Kun kivi laajenee lämpimällä ja supistuu kylmällä, kiven mineraaleihin muodostuu jännitteitä eri kiteiden välille. Tämä johtaa lopulta kiven lohkeamiseen. Pakkasrapautumisessa vesi menee kalliossa olevaan rakoon, ja jäätyessään suurentaa halkeamaa. Jatkuvan suurenemisen jälkeen, kivi hajoaa.
Kemiallista rapautumista tapahtuu yleensä kosteammilla alueilla. Siinä veteen liuenneet hapot liuottavat kiven mineraaleja. Nämä hapot ovat peräisin maaperästä. Ne koostuvat lahoamisprosessissa muodostuneesta hiilidioksidista ja humushapoista. Pehmeät kivilajit ovat loogisesti kovia kivilajeja alttiimpia kemialliselle rapautumiselle. Kemiallisen rapautumisen seurauksena kalkkikivialueille muodostuu karstimaa, jossa veteen liuenneet mineraalit ovat kulkeutuneet pois veden mukana. Myöhemmin saostuessaan ne muodostavat esim. tippukiviä.
Organogeeninen rapautuminen tarkoittaa eliöiden aiheuttamaa rapautumista. Tällaista rapautumista on esim. kun kasvin juuri tunkeutuu kallion halkeamaan ja kasvaessaan halkaisee kallion. Myös kallioilla kasvavat jäkälät erittävät happoja, jotka hiljalleen rapauttavat kallion pintaa. Näin kallioon muodostuu rosoinen pinta.
Massaliikunta tarkoittaa maa- ja kiviaineksen liikettä rinnettä alas painovoiman vaikutuksesta. Maa-aines voi lähteä liikkeelle liukumalla, sortumalla, virtaamalla tai vyörymällä. Erilaiset vyöryt, kuten lumi- ja maanvyöryt, ovat nopeita massaliikuntoja. Vuotomaa-ilmiö on hidasta massaliikuntaa, jossa maa valuu hiljaa rinteiltä laaksoon toistuvan sulamisen ja jäätymisen takia. Tätä esiintyy lähinnä ikirouta-alueilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti